Mitä yksi punapää sanoi toiselle punapäälle?
Kiire... Se pieni viheliäinen pahis, joka vaanii nurkan takana ja kolkuttaa aina ovelle. Se on itse aiheutettua ja sille ei muka voi mitään. Asiat on hoidettava siitä huolimatta, että aikaa ei olisi. Eilen istuin joen penkalla puoli tuntia katsomassa joutsenta, joka autuaasti lepuutti päätään siipensä alla välillä venytellen. Milloin tässä näin kävi? Pyöritän kysymystä yhä uudelleen ja uudelleen. Pidän edelleen kaikesta mitä teen, mikään ei ole menettänyt makuaan, eikä ruokalautasella tai peiton alla näy rajojen paukkumisen merkkejä. Vai näkyykö?
“Ei tässä mitään!” hymyilin iloisesti vielä muutama päivä sitten, kun ensin automatkalla eräs muistutteli rentoutumisesta, vaikkei painostanutkaan suuntaan tai toiseen.
“Kyllä mä muistan huolehtia itsestäni!” sanoin hymy huulilla samana päivänä puhelimeen, kun adoptioäitini soitti. Samat sanat, jotka olin jo viikko sitten sanonut yhtä huolettomasti nauraen toiselle hymytytölle, joka pyysi varmistamaan, että pysyn juuri sellaisena kuin olen.
“No panik, mä nukun hyvin ja ruokalautanen on mallillaan! Siitä sen näkee ensimmäisenä, jos menee överiksi” Edelleen hymyä huulilla yhtä huolettomasti valuessani jonon mukana toinen punapää takanani.
Vähän myöhemmin voisin jo potkaista itseäni, kun kotimatkalla toistan tulevan viikon rytmini sudenkorennolle (jonka läsnäolo on pelastanut minut talven ekstra D-vitamiinin tarpeelta), “aamu kuudesta ilta kahdeksaan töitä ja siihen päälle pitäisi vielä opiskellakin… ajanhallinta nolla, munhan piti hidastaa jo aikapäiviä sitten.” Sanoin sudenkorennolle jo kuukausi sitten, että pakko jarruttaa. Kuukausi. Mihin se meni? Tiedän olevani taipuvainen työnarkomaniaan. Ehkä hukuin deadlineihin ja tyydyin sanomaan aina vain kohta.
Heippa liikennevaloissa sudenkorennolle ja aloin tallustamaan kohti kotia. Polveni klenkkaa, jalkani on kuin vastasyntyneellä bambilla, eikä halua kuunnella ollenkaan minua. Jokin toisen punapään sanoissa jäi mieleeni. Jokin siinä yhdistyi huolettomaan nauruuni sudenkorennolle, jokin loksahti paikoilleen. Mietin mihin kaikkeen olin viime aikoina sanonut, ettei minulla ole aikaa. Nallekarkin kanssa vietin vapaapäivän kiertäen kahviloita ja puhuen kipeistä koukeroista, mutta muille olin pitkään sanonut ei. Aika. Omassa listassani 90% ajasta huono tekosyy. Se kymmenen prosenttia tulee hetkellisistä tilanteista, jolloin se voi olla hetken aikaa peruste, mutta ei jatkuvasti. Ei yli kahta kuukautta.
Mietin hymytyttöä, jolle haluaisin kirjoittaa pitkän tekstin. Mietin nallekarkkia, joka ansaitsee lukea erään raapustukseni valmiina vielä joku päivä, koska hän antoi minulle tavan ylipäätään kirjoittaa sitä. Mietin kolibria, joka ansaitsee tekstin myös piristyäkseen vähän. Mietin kaikkia niitä, joille sanon olevani ystävä ja läsnä, mutta viime aikoina olen ollut vain poissa oleva. Niimpä, enhän ikinä treenaisikaan sellaisella ideologialla ehdoin tahdoin puskien, jossa tiedän varmasti jonkun paikan poksahtavan. Laukussani polttelee keltainen kruunu, jossa lukee “paras vastustaja”. Täytyyhän sellaisen arvomerkin kantajan huolehtia siitä, että pysyy siinä samassa kunnossa ollakseen riittävä vastus myös jatkossa.
Muistellessani edellistä kertaa, jolloin piiputin itseni kiirehtiessäni samankaltaisella päivärytmillä ja silloin meneti lähimuistini melkein kokonaan. En muistanut kenen kanssa olin ollut juuri elokuvissa, mitä olimme katsoneet. En löytänyt luentomuistiinpanojani ja kyselin muilta, olinko paikalla ja pitäisikö minulla ylipäätään olla niitä. Olin niin väsynyt, ettei mikään muu kuin pakko saanut minua sängystä liikkeelle ja kohtaamaan maailmaa. Toinen puoli vuodesta meni toipumiseen ja kaiken saamiseen takaisin raiteilleen - edes jotenkin. Seuraava vuosi kului epämääräiseen harhailuun monestakin syystä, mutta se epätäydellisyyden ja aikaansaamattomuuden tunne verrattuna tahtiin, jolla itseni piiputin oli niin raastava, että meni aikaa tottua hitaampaan. Piti opetella näkemään kokonaan uudelleen oman aikaansaamisen arvo ja opetella olemaan tyytyväinen paljon vähempään ja pienempiin asioihin. Ei mikään helppo tehtävä, kun koko ajan on sellainen olo, ettei mikään riitä ja että pitäisi pystyä enempään - pahemmassa tapauksessa tietää pystyvänsäkin, mutta siitä olisi hintana taas uusi romahtaminen. Siihen tarvittiin Thaimaa, jossa ensimmäisen kerran koskaan palautin koulutyöni kaksi viikkoa myöhässä. “Mai Pen Rai!” Myöhässä, ilman huonoa omaatuntoa, koska oli muuta tekemistä. Juuri tätä tarvitsin.
“Toisaalta, sitten kun se näkyy unessa ja ruokalautasella, vahinko on jo tapahtunut… ei mennä mettään ehdoin tahdoin,” kirjoitin punapäälle pohdittuani asiaa vielä tovin. Onneksi joku sai tällaisenkin työnarkomaanin tajuamaan, että metsään ollaan menossa - pirun kovaa päin satavuotista tammea. En minä mitään puita nähnyt, kun pidin tiukasti silmät kiinni. Kiitokset punapäälle. Tämä olisi voinut kolahtaa kovaa.
Tänään mun pointtini on siis se, että huolehditaan toisitamme. Ainakin me kaikki punapäät, joita elämäni tuntuu yhtäkkiä olevan täynnä. Yhdelle tein kaiken keskellä kortin, koska se tuntui paljon tärkeämmältä kuin mikään muu. Se oli yksi niistä hetkistä, jolloin kahden kuukauden putkessani annoin todelliselle itselleni periksi. Sillä hetkellä olin sellainen punapää kuin itselleni lupasin olla edellisessä myllerryksessäni, jotta toivottavasti seuraavan kävisin läpi vähän vähemmän yksin. "Ilmaisia lounaita ei ole" on sanonta, joka on jäänyt vaihteeksi eräältä kultakutrilta mieleeni tässä viime aikoina. Ei ole. Ja hyvältä tämä jo nyt näyttää, jos minua on näin monelta taholta yritetty herätellä ennen kuin mitään on edes ehtinyt mennä niin pahasti pieleen, että olisin ummistanut silmäni niiltä ihanilta hetkiltä, joista olen ollut liian kiireinen kirjoittamaan. Nyt se loppui. Enää ei ole kiire. Tämä tyttö ottaa lunkisti, kuuntelee punapäätä ja tuijottaa nukkuvaa joutsenta. Annetaan tuulen puhaltaa tukka silmille ja mennään metsään oikeasti, ei kuvainnollisesti.
P.S. Pää on täynnä pieniä solmuja eilisestä.
